Ei ole, ei pysty

2.3.2011 Arki kehitysmaassa on usein haasteellista niin paikallisille kuin meille vierasmaalaisillekin. Tuon tuosta kuulee ympärillään kahta usein toistuvaa lausahdusta: baw mee ja baw dai – ei ole, ei pysty. Seuraavassa muutamia esimerkkejä asiayhteyksistä ja kommentteja niiden vierestä.

Baw mee ravintolassa
Ruokalistat paikallisissa ravintoloissa ovat pääsääntöisesti pitkiä, mikä ei tosin useinkaan kerro oikeasti saatavilla olevien ruokien määrästä mitään. Oli kerta kun koko ravintolasta ei saanut mitään, koska kokki oli pelaamassa jalkapalloa. Auki olevassa ravintolassa vahtia piti hampaaton mummo joka hymyili hassuille ulkomaalaisille joilla oli nälkä. Oli toinen kerta, kun jokaisen tilauksen saatavuus käytiin tarkistamassa kyökin puolella ja neljän (vai peräti viiden) baw mee vastauksen jälkeen kävelimme tyynesti ovesta ulos ja etsimme toisen ravintolan. Hiljattain oli myös kerta, jolloin menimme toiveikkaina yhteen vietnamilaisravintolaan missä meille kerrottiin nauraen että ruokaa on seuraavaksi vasta huomenna. Olankohautuksen jälkeen menimme lähellä sijaitsevaan pienempään ravintolaan, jossa meille vietnamin kieltä taitamattomille tuotiin menun sijasta keittiöstä näytille grillattu kala ja yksinäinen paistettu kevätrulla. Kevätrullia löytyi jostain onneksi muutama lisää ja niitä sitten syötiin.

Baw mee kauneushoitolassa
Olipa hiljattain eräs lauantaipäivä, jolloin suuntasimme tyttöporukalla kaupungille ja halusimme päästä pedikyyriin. Kyseiset palvelut ovat täällä keskimäärin tosi edullisia ja palveluiden kulutus tukee myös paikallista taloutta aivan eri tavaralla kuin tuontitavaran ostaminen. Ensimmäinen pysähdys kaupungin suurimmassa ja kauneimmassa Champa Spassa töppäsi yllätykseen, pedikyristejä ei ole tänään lainkaan (arkisin niitä ei ole juuri koskaan mutta normaalisti viikonloppuisin kyllä ja useampia). Kävely kulman taakse toiseen hoitolaan, josta vastassa myös pelkkää ei oota, tällä kertaa tosin kiireen verukkeella. Tämä toistui vielä kolmannen kerran, jonka jälkeen keskusta-alueen käynninarvoiset paikat olikin jo koluttu. Ei kun auton kyytiin ja kohti lentokenttää, jonka läheltä huonekalukauppojen keskeltä löytyi vihdoin paikka jossa korppukantapäät saivat kyytiä ja manikyyrinkin sai samalla maltilliseen 5 euron hintaan.

Myöskin posti- ja suutaripalvelut loistavat poissaolollaan. Tai no, ainakin sellaisina kuin ne kotona tunnetaan. Postijärjestelmän olemattomuudesta, epäluotettavuudesta ja hitaudesta kielivät mm. se että rahtia ei voinut lähettää tänne postin kautta koska täällä ei ole osoitteita saati postin kotiinkuljetuspalveluita. Isoimmilla teillä on keskustassa jopa nimet, pienemmillä on kaupunkialueella numerot (tosin yhden tien eri päissä voi hyvin olla eri numerot samalle tielle). Talonnumeroitakin on joillakin kaduilla, tosin ne kertovat siitä, missä järjestyksessä talot on kyseiselle tielle rakennettu eikä siitä, mikä niiden sijainti on tiellä suhteessa muihin rakennuksiin tai tien kulkusuuntaan. Ainoa keino saada sanomalehti kotiin 5 kertaa viikossa on näyttää tie lehden jakelijalle henkilökohtaisesti (tälläkään keinolla lehteä ei saa kotiin joka päivä sillä lauantain lehti jaetaan yhdessä maanantain lehden kanssa). Vähänkin keskustan ulkopuolella asuvien sijaintia kuvataan yleisesti hiekkateihin, mutkiin ja riisipeltoihin viitaten.

Piti vielä jakaa muutama anekdootti baw dai kokemuksista, mutta pitää tyytyä toteamaan ettei enää pysty vaan pitää mennä neuvottelemaan nukkumatin kanssa…

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s